Aaloet

Itselläni on kymmenkunta lääkeaaloeta, vanhimmat oikeita jättiläisiä ja poikivat alinomaan poikasia juuren tyvistä. Sekä yksi rohtoaaloe joka on peruja vanhalta rouvalta jolla se on ollut "aina". Sitten on sellaisia jättiläisiä, jotka ovat suoraan jurassik kauden kirjoista ja piirustuksista, n. 5 kiloisia ja puolen metrin halkaisija.

Olen hoitanut näitä kaikkia hyvin samalla lailla. Annan kuivahtaa kunnolla ihan siihen pisteeseen, että alkavat tuntua kevyiltä. Sitten annan kunnon lörötyksen vettä, niin että multa on kauttaaltaan märkää. Tällä konstilla ne myös poikivat kovasti, kun luulevat kuoleman korjaavan pitkän kuivuuden aikana, sitten minulla onkin koko perhe aaloeita. Aaloeita voi myös kastella tasaisemmin. n. kerran viikossa kunnolla. Näin ne eivät kyllä paljoa poiki, eivät kyllä kärsikkään. Pitävät talvilevosta, joka kestää marraskuusta tammikuuhun, tällä metodilla sen voi saada kukkimaan todella näyttävin kukkasin! Talvi lepo ei kylläkään ole pakollinen, mutta silloin ei aaloe myöskään kuki.

Alku keväästä poikaset kannattaa juurelta napata omiin purkkeihinsa kasvamaan, niin emolla riittää virtaa enemmän kasvaa itse. Kasvu on hidasta, mutta varmaa. Multa aaloelle vaihdetaan vain kun on aivan pakko, eli noin neljän vuoden välein. Kärsii paljon turhasta mullan ja ruukun vaihdosta. Multa saa olla kaktusmultaa tai tavallista kukkamultaa, en ole huomannut mitään eroa kasvussa. Aaloe pitää todella paljon auringosta, ihan paahtavastakin suorasta auringon valosta. Aaloen voi keväällä heittää pihalle kun yöpakkasia ei enää ole, ja ottaa syksyllä sisään kun pakkasia alkaa olemaan, tällä tavalla aloe ei tarvitse talvilepoa ja voi alkaa kukkia sitten talven korvilla.

Ravinteita annan n. kerran kuukaudessa kasteluveden mukana, tuntuu pitävän ravinne ryöpystä koska kasvavat niihin aikoihin aina hieman enemmän. Aaloet ovat äärettömän helppohoitoisia kasveja, niitä on lähes mahdoton saada hengiltä eli on oiva aloittelijan kasvi. HUOM ei pidä sumuttelusta! voi mädättää kasvin tyvestä!

Käpäläsaniainen

Käpälä saniainen kuuluu ehdottomasti siihen kategoriaan, että joidenkin silmään ne ovat kuin kauniita lapsia, joidenkin mielestä ne ryömii uniin syömään varpaita.

Nämä ihanan eksoottiset saniaiset eivät ole siitä helopoimmasta päästä kasveja. Aika tarkka saa olla kastelun ja sijoittelun kanssa. Kastelu AINA aluslautaselle ja runsaasti, tykkäävät siitä että aluslautasella on aina hieman vettä, ovat aika kosteikko kasveja karvatassuistaan huolimatta. Suihkuttelun voi näiden saniaisten osalta unohtaa, pudottavat lehtiään hyvin helposti. Lehdet kasvavat karvatassuista jotka ovat vähän kuin ilmajuuria mutta niiden tarkoitus on oikeastaan vain kiivetä emopuuta ylöspäin. Ovat lähes varjo kasveja mutta tykkäävät haja valosta, menestyvät hyvin myös täysin varjoisassa. Suoraa auringonvaloa eivät siedä, tummuttavat tassujaan ja ruskistavat lehtiään. Ovat aluskasvillisuutta, vaikka ovat kiipeilyyn sortuvaisia luonnossa. Mitään kovin näkyvää juuristoa eivät kasvata, vain rihmoja, joilla ottavat ravinteita emopuusta tai alustastaan. Uudelleen istutus ei tule kysymykseen oikeastaan koskaan, n. 5 vuoden välein. Kun ruukku alkaa halkeilemaan ilmajuurista. Kasvattavat alinomaan niin kesällä kuin talvellakin uusia lehtiä ja pidentävät tassujaan, lepokautta en ole näissä kasveissa huomannut tapahtuvan. Kastelua tosin voi vähentää paljonkin talven korvilla ja aikana, koska ei ole valoa joka haihduttaisi syyttä suotta vettä. ravinteita annan kerran kuukaudessa. En tiedä onko tämäkin jopa liikaa, koska nuo kasvavat tasaisesti oli ravinteita tai ei, jänniä elämänmuotoja kerta kaikkiaan! Lisätään äärimmäisen helposti leikkaamalla tassu jossa on lehtiä, tassujen karvat muodostuvat ajan myötä juuriksi joilla kiinnittyvät multaan. Pistokkaat ovat tylyn hitaita kasvamaan mutta maltti on valttia!

Oikeastaan ainut mitä tässä kasvissa pitää muistaa, että älä ikinä kastele tassuja. lehdet putoaa ja uudet kasvavat kituliaasti.

Saippuaa itse tehden

Niin moni minulta kysyy sen ainaisen kysymyksen "miten sitä saippuaa tehdään?" No minäpä kerron nyt jokaiselle täällä miten sitä saippuaa oikein tehdään.


Ostetaan ensin aivan omat välineensä vain ja ainoastaan saippuan tekoon. tarvitset:
-talousvaaka
-muovikulhon
-muovilastan
-muovilusikan
-lasisen purnukan
-sauvasekoittimen
-muotteja
-SUOJAKÄSINEET*
-SUOJALASIT*
-SAIPPUAVAATTEET*

*turvallisuus on kaikkein tärkeintä saippuan teossa

Näistä saippua tehdään:

-rasvat
-lipeä
-neste (yleisimmin vesi)
-eteeriset öljyt
-tuoksuöljyt
-erilaiset väriaineet
-erilaiset "lisäaineet"

Näin se käytännössä käy: vaihe1.

Mittaa huolellisesti rasvat, gramman tarkkuudella.
Kovat rasvat kuumennetaan juokseviksi.
mittaa lipeä, gramman tarkkuudella.
mittaa neste, gramman tarkkuudella.
tuoksu öljyjä ja väriaineita sekä lisäaineita käytetään oman maun mukaan, mutta hyvän maun rajoissa, liika on liikaa, "less is more"

Näin se käytännössä käy: vaihe 2.

-lisää n. huoneen lämpöiset rasvat keskenään samaan muovikulhoon
-lisää lipeä jääkylmään nesteeseen hyvin varovasti ja hitaasti suoja käsineitä ja laseja käyttäen. sekoita muovilusikalla. SEOS KUUMENEE KIEHUMISPISTEESEEN NOPEASTI!
-kun lipeä on hieman jäähtynyt ja tullut kirkkaaksi kuin vesi, lisätään seos rasvoihin ohuena nauhana ympäriinsä. OLE VAROVAINEN
-otetaan sauvasekoitin ja surrutellaan sillä joitain minuutteja kunnes kiisselivaihe on valmis, tähän voi mennä kymmenenkin minuuttia, toisinaan taas sekunteja jos on käytetty väri taikka tuoksu aineita. OLE VAROVAINEN
-kun kiisseli vaihe on saavutettu, otetaan muotti ja kaadetaan seos nauhana muottiin, varotaan iho kosketusta
-anna jäähtyä rauhassa. Tarkkaile ensimmäisen tunnin aikana ylikuumenemis reaktiota, sen huomaa kun massa alkaa kohota ja repeillä pinnasta. jos näin käy niin äkkiä jääkaappiin taikka vielä mieluummin pakkaseen puoleksi tunniksi! Ja tarkkailu jatkuu. Hyvässä lykyssä näin ei käy.
-vuodokauden taikka kahden päästä otetaan kovettunut massa muotista ja leikataan terävällä veitsellä paloiksi
-kuivumaan rauhassa kuivaan paikkaan vähintään kuukaudeksi. Tänä aikana väri, tuoksu ja lähes kaikki muuttuu hieman. Usein parempaan suuntaan.

NYT SINULLA ON IHKA OMAA SAIPPUAA

Hirvensarvisaniainen

Tämä todella eksoottisen näköinen kasvi on ehdottomia suosikkejani. Sen karuus ja rumuus tekee sen sitäkin kauniimmaksi, se on niin ruma, ettei ole enää edes ruma! Ostin muutaman pikkiriikkisen yksilön kun olivat vielä jotenkin katsottavia, ja nyt ne ovat niin isoja ja massiivisia, että peittävät puolet isoa sohvapöytääni. Ovat niin rumia, että kukaan ei kävele olohuoneessani näkemättä ja kommentoimatta niitä, mutta kun aikansa niitä katsoo, huomaa niiden suuren kauneuden ja järeyden, ne ovat suorastaan julman näköisiä harmaine "sarvineen" ja otsalohkoa muistuttavine "humus" lehtineen.

Nämä saniaiset ovat luonnossa sellaisia, jotka kasvavat jonkun toisen kasvin rungossa tai kuolleessa puussa, niillä ei kovin selvää juuristoa ole, pieniä rihmamaisia viritelmiä vain. Saniaisessa on kahdenlaisia lehtiä. Hirvensarvia muistuttavat normaalit lehdet ja pyöreät hirvensarvia ympäröivät alalehdet, jotka ovat aluksi vihreitä, mutta ajan kuluessa muuttuvat ruskeiksi ja myöhemmin humukseksi, josta kasvi saa ravinteita ja "multaa".

Kastelen saniaisia aika paljon ja viikottain, näyttävät pitävän kosteista oloistaan, tekemällä kokoajan pikku hirven sarvia isomman tyveen. Ravinteita en oikeastaan anna. Silloin kun muistan äärettömän satunnaisesti, se kun saa ravintonsa omista humus lehdistään. Uudelleen istuttaminenkin on oikeastaan turhaa, koska saniainen tekee itse omat multansa. Tosi itsenäinen ruma hurmuri! Valosta pitää paljon, mutta ei kavahda varjoisiakaan oloja. Oikeastaan lehdistä tulee varjossa todella isoja ja haaroittuvia, valossa hieman kapeampia ja "terävämpiä". Ihan varjosta kasvi ei pidä, että jostain reiästä valoa saisi hieman tulla ihan vaikka pari tuntiakin päivässä. Kasvini ovat vanhoja, mutta eivät ole ikinä poikasia tehneet, ehkä eivät ole kovin lisääntymishaluisia kasveja, pitkäikäisiä kyllä ovat :) Tai sitten hoidan rumiluksiani päin peetä, tiedä häntä.Hyvinvoivia ovat silti aina olleet.

Sietää myös kuivumista suhteellisen hyvin, sekä liikaa märkyyttäkin, humus lehdet imevät liian märkyyden juuristosta itseensä.

Peikonlehti

Noniin pistetäämpä ensimmäinen kirjoitus pystyyn. On niin paljon kerrottavaa, että en tiedä mistä aloittaisin, joten aloitan nyt lempi kasvistani, jota ilman ei elämästäni tulisi mitään. Eli Peikonlehti. Minulla on tällä hetkellä viisi peikonlehteä, joista suurin on yli 30 vuotias. Suurimman lehden pituus 69 cm ja leveys 60 cm.


Peikonlehdet pitävät suuresta kosteudesta, enkä annakkaan peikonlehtieni kuivahtaa, kuin aivan vähän pintamullasta. Sumuttelen päivittäin aina ohi kävellessäni ja peikonlehti oikein tuntuu sanovansa "Kiitos äiti".
Peikonlehteni saavat aurinkoa vain kesäisin ja keväisin ja muuten ovat varjoisassa syvennyksessään. Huomasin ilokseni ja ihmetyksekseni, että peikonlehteni näin syksyllä pukkaavat kovaa vauhtia uutta lehteä, toinen toistaan hienompia. Mikä on aika jännä, koska olen aina ollut siinä käsityksessä, että kevät ja kesä on kasvien kulta aikaa. Noh ompahan näin pimeälläkin todella kiva huomata, että joku 85:stä asukistani viihtyy näin pimeäänkin vuodenaikaan :) Muut kun tuntuvat kiukuttelevansa oikein itkupotkuraivarein toinen toistaan kamalammin. Olenkin päättänyt, että nyt hiljaa kaunokaiseni, tai vettä ei heru, eikä ole herunut, ja näyttävät pitävän asiasta. Peikko kultaisilleni kyllä armahdan kahdesti viikossa kunnon lörötyksen seisonutta vettä. Ravinnetta annan kesäisin kerran viikossa ja näin talvisin kerran kuussa. Peikko ei pidä lepokautta milloinkaan joten ravinteen antoa ei tarvitse lopettaa kokonaan koskaan.

Katkaisin suurimman ja vanhimman peikkoni viime keväänä, kun oli alkanut matelemaan maata pitkin jykevällä varrellaan, varteen jäi 12 parimetristä ilmajuusta, jotka vain tökkäsin viherkasvimulta/sorapapana seokseen. Hyvin on herra lähtenyt kasvamaan siitä huolimatta, ei ole uusia lehtiä vielä tehnyt, mutta kasvattanut pari senttiä vanhoja lehtiään suuremmiksi. Katkaistuun jämään jäi pienen pieni nypykkä, josta veikkasin lähtevän uusi peikonpoikanen, ja nyt voin sanoa olleeni oikeassa, koska minulla on nyt terhakka peikonpätkä hienolla nuorella herttalehdellään.

Yksi peikoistani on todellinen itkupilli. Aina kun liikaa lorautan vettä, hän itkeä turauttaa liiat pois, fiksu herkkis on, muut peikot eivät tätä piirrettä omaa, mikä on aika jännä. Siksi hänen nimensä onkin itkupilli.

Tässä pienoinen peikkotarinani. Toivottavasti oli apua peikkoharrastajille. Minulta voi aina kysellä nippeli tietoja kasvista kuin kasvista :)